Mikä minua eniten risoo on negatiivisuus. Tai no, sanotaan sellainen tarkoituksenmukainen negatiivisuus: kaikkiahan vituttaa joskus. Mutta täällä Suomessa tuntuu siltä kuin pitäisi vituttaa aina. Luin aiheesta melkoisen hyvän blogipostauksen.
Menkää mille tahansa keskustelupalstalle ja kysykää mitä tahansa (vaikka lastenrattaista), niin se ilmenee (olet paska äiti/isä, kun työnnät niin vanhaa lasta rattaissa). Ja iltapäivälehdet syöttää sitä kansan raivoa. Kirjoitetaan aina negatiivisesta ja, jos ei niin ainakin tuoden asian negatiivisen puolen esiin.
Kaikelle pitää löytyä syy muualta kuin ihmisistä itsestään. Koulussa ammuskellaan, niin syy on videopeleissä, jotka pitäisi kieltää. On muuten jännä, miten tappamispelit tekevät tappajiksi (ilmenevät aktiivisena käytöksenä IRL - in real life), kun taas vaikka urheilupelit passivoittavat. Tai tämä tuntuu olevan median mielipide. Toinen (se positiivinen näkökulma) voisi luulla, että joku jättää oikeasti kokeilevan tappamista, koska... Tai vaikka kiinnostuu urheilemaan itse, koska...
Jos, joku on rikas, se on ahne, kusipää ja veronkiertäjä. Iltapäivälehdet julkaisee vuosittain palkkalistat, mistä voi sitten tarkistaa tarkalleen kuinka ahneita, kusipäitä ja veronkiertäjiä ketkäkin ovat. Tai, joku oikein liberaali saattaa jopa ajatella näitä rikkaita ihan ok tyyppeinä, niillä on vain käynyt hyvä tuuri. Sellaiset sanat ku snobi ja öky saa itsellä melkeen oksennuksen suuhun. Mikä v*tun öky?
Se minkä takia kirjotan tästä, vaikka tämä nyt ei suoraan liitykään blogin aiheeseen, on tavoitteet ja niiden puutteet. Mai kirjoitti blogissaan ilon päivä vähän tavoitteista ja kuinka ne kannattaisi laittaa verrattain alas, että saa onnistumisia. Loistavan kirjoituksen löydät täältä. Vaikka kirjoitus on hyvä, ja hyvin perusteltu, niin siinä ilmenee minusta aivan sama negatiivisuus, joka on meillä Suomessa suunnilleen veressä. Ja Mai:n blogia lukeneena, hän ei tunnu negatiiviselta tyypiltä lainkaan. Vaan on tuo, niin syvällä meissä, että...
"Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa"
"Jol onni on se onnen kätketöön"
"Ahneella on paskainen loppu"
"Itku pitkästä ilosta"
"Siperia opettaa"
Suurin osa suomalaisista sanonnoista, tai yleisimmistä sanonnoista, on juuri tällaisia: negatiivisia. Ja niissäkin poistetaan vastuuta yksilöltä: "Alkoholistiksi ei tulla, alkoholistiksi synnytään". Ja niistäkin ilmenee tuo vitutuksen arvostus. "Siperia opettaa" eli hyvä vaan, kun huonosti menee.
Näiden ympärillä ne lapset täällä kasvaa. Pieni lapsihan pystyy tekemään mitä tahansa. Tai kuinka moni on kuullut vanhempien toppuuttelevan, että "ooppa rehellinen", kun kolmevuotias ilmoittaa haluavansa astronautiksi? Pienellä lapsella on luonnostaan kova itseluottamus, ja sitten joskus teini-iän kynnyksellä se murskataan. Aletaan opettamaan "realistisuutta": käy koulut, hanki hyvä työ, tee sitä 40 vuotta ja jää eläkkeelle. Niin muutkin tekevät. Älä unelmoi. Älä tavoittele. Elämän pitää olla sitä harmaata tallustamista, vailla sen suurempaa päämäärää. Ja siiten kuollaan.
Jos unelmoit, olet hourailija. Vähän sellainen outo. Sinulta puuttuu maalaisjärki. Piirtelet pilvilinnoja.
Vaan on toinenkin tapa. Tässä vähän tutkimusta:
Vuonna 1979 Harvardin yliopistossa haastateltiin uusia valmistuneita:
- 84%:lla ei ollut tavoitteita
- 13%:lla oli tavoitteita, mutta ne ei olleet paperilla
- 3%:lla oli tavoitteet selkeästi paperilla. Ja kirjoitetut suunnitelmat niiden toteutukseen.
Samoja ihmisiä haastateltiin vuonna 1989:
- Se 13%, jolla oli tavoitteita, tienasi keskimäärin kaksinkertaisesti verrattuna siihen 84%:iin, jolla ei ollut tavoitteita lainkaan
- Se 3%, jolla oli tavoitteet selkeästi, ja suunnitelmat, tienasi keskimäärin 10 kertaisesti verrattuna loppuun 97%:iin
Tottakai ihmisten on vaikea päästä mihinkään tavoitteisiin, kun koko aikuisiän opetetaan olemaan laittamatta niitä. Koulussakin painotetaan vain itselle opiskelemista, kaikki kilpailu on pahasta.
edit: Epäonnistumista pidetään täällä jotenkin huonona juttuna, vaikka aina epäonnistuu ensin. Onnistuminen tulee, kun on ensin epäonnistunut tarpeeksi monta kertaa.
Ihmiset hyvät, älkää eläkö siinä negatiivisuudessa. Olkaa onnellisia. Olkaa iloisia. Ja, jos haluatte jotain: menkää sen perään!
Tämä kirjoitus on osa sarjaa: tästä osaan 2.
Asiaa!
VastaaPoistaKannustus tuottaa paljon parempaa tulosta kuin haaveiden lyttääminen ja karsinta. Kehut tuottavat parempaa jälkeä kuin haukut. Palautteen pitäisi olla rakentavaa, ei esimerkiksi väheksyvää.
Oma kotikasvatukseni oli kaikkea muuta kuin kannustava, ja minulle on ollut aikaa vievä urakka sisäistää se, että positiivinen, kannustava asenne on se, jolla niin omasta kuin ympärillään olevien ihmisten elämästä saa elämisen arvoisen.
Suunnilleen kaikki ovet, joita olen positiivisin, joskin jännittynein mielin käynyt yrittämässä edessäni avata, ovat auenneet, vaikka kotoa on annettu sellaiset eväät, että perseelleen kaikki menee kumminkin. Siitä hyvästä haluan kyllä kannustaa muitakin tarttumaan haasteisiin. Terveelle, älykkäälle, ennakkoluulottomalle ja positiivisesti maailmaan suhtautuvalle suomalaiselle ovat maailmassa kaikki ovet avoinna.
Tyhjästä vinkujia riittää aina, ja resurssit, joita tuhlataan kateuteen ja pahansuopaisuuteen, ovat häkellyttävän suuret. Työ- ym. yhteisöissä negatiivinen besserwisseröinti ja lannistaminen tulkitaan usein jopa viisaudeksi, vaikka se olisi aivan järjetöntä. Ei kannata lähteä siihen mukaan.
Positiivisuudella kohti parempaa maailmaa!
Juuri näin!
PoistaPositiivisuuteen pitäisi kaikki opettaa jo kotona. Ja tämä on yksi isoimmista asioista mistä yritämme omien lapsien kasvatuksessa pitää kiinni mahdollisimman hyvin. Hienoa, että olet itse oivaltanut tämän myöhemmin, vaikka vanhemmilla olisi ollut parantamisen varaa :)
No nyt tulee jaaritusta pidemmän kaavan mukaan ja vähän jo aiheen ulkokehältä, mutta kun aiheesi on niin hyvä, niin jatkan vielä.
VastaaPoistaNuorempana istuin kerran lentokoneessa matkalla Helsingistä New Yorkiin. Vieressäni istui vanhempi latvialainen herrasmies, jonka kanssa siinä sitten juttelimme. Mies oli tulossa sukulaisvierailulta Latviasta; hän oli asunut USAssa lähes koko ikänsä, ja kertoi elämäntarinaansa.
Hän oli ollut pieni lapsi, kun Neuvostoliitto miehitti Latvian 1940. Hänen perheensä oli ollut Latvian hyväosaisia, eli Neuvostoliiton kansanvihollisia. Hänen isänsä lastattiin siitä hyvästä Siperiaan vievään junaan, jolle reissulle isä oli jäänyt, mutta muu perhe onnistui pakenemaan vainoa Yhdysvaltoihin. Pikaisen maasta pakenemisen yhteydessä varallisuus nollautui, ja äiti jäi yksin pienten lasten kanssa aloittamaan alusta uudessa maassa.
Köyhää oli ollut, mutta töitä oli paiskittu ja tultu toimeen. Kyseinen herra oli oppinut tekemään töitä elantonsa eteen pikkupojasta lähtien ja käynyt koulut ja perustanut perheen elättäen itsensä ja perheensä tekemällä työtä koulun ohessa. Hän oli edennyt yliopiston professoriksi, ja nyt hän kertoi ylpeänä jo seuraavan sukupolven olevan samalla tiellä, poikansa piti professuuria Hong Kongissa, rahasta ei enää tehnyt tiukkaa, elämä hymyili.
Hän halusi jakaa onnistumiskokemustaan ja kehotti minuakin kokeilemaan siipiäni USAssa, jossa kaikki on mahdollista. Kerroin hänelle, että nyky-Suomessa kuka tahansa voi suorittaa korkeakoulututkinon perhetaustasta ja varallisudesta riippumatta, yhteiskunta pitää huolen siitä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä. Ja olen vilpittömästi sitä mieltä, että Suomen systeemi on siitä hyvä, täällä kaikille on oikeasti tarjolla hyvät lähtökohdat.
Ehkä nuo yhtäläiset hyvät lähtökohdat ja yhteiskunnan huolenpito yksilöistään ovat yhtenä tekijänä kasvattaneet meistä tyhjän vinkujia. Jos joku asia on pielessä, se on yhteiskunnan syy, ja vinkujat ovat uhreja.
Omat tavoitteensa kannattaa asettaa sellaisten askelmerkkien mukaan, jotka ovat toimineet muillakin. Vinkujien tuskaiselle taipaleelle ei kannata lähteä.
Mahtava tarina! On mieltäylentävää kuulla tositarinoita siitä kuinka kaikki ongelmat on selätetty ja eletään nyt sitä unelmaa.
PoistaVarmasti, jos kaikki annetaan, niin ei haluta itse tehdä mitään. Mutta ongelma on juurikin se, niin kuin itsekin olet sanonut, että se tyhjästä vinkuja ei myöskään elä sitä omaa unelmaa. Selvittämällä mitä oikeasti haluaa elämältään ja intohimoisena, kun rupeaa matkalle kohti sitä, on myös tämä matka, vaikkakin varmasti raskas ja vaikea, täynnä pieniä onnistumisen iloja ja onnellisuutta sitä kautta. Onnistuminen tapahtuu jo silloin, kun ihminen oikeasti uskoo siihen.